On Stage – Pia Andersson
Writing – Laura Gustafsson
Music and sounds – Tuomas Hautala
Directing – Sini Pesonen
Lighting and video desing – Ina Niemelä
Costume design – Tellervo Syrjäkari
Scenography – Tellervo Syrjäkari and Ina Niemelä
Premiere 9.9.2017 at Teatteri Jurkka
Performance language Finnish
#kikkafanclub
Photos – Marko Mäkinen
Kikka Fan Club is a tribute to a childhood’s idol who taught us, the working group, then, and even more so now, about play, joy, and fun.
Kikka (1964–2005) is a Finnish singer who was at the height of her fame in the early 90’s. Even though her popularity she was also much belittled in media. What we today may interpret more as a joyful performance of female gender, was at her time noted as something obscene and cheap, and she was often reduced as a woman who uses her sexuality in order to attain publicity.
Kikka Fan Club is not a biography. Through Kikka’s character the monologue studies mechanisms of play (in every sense of the word), the inevitability of decay, and person’s freedom to be a multitude of things.
Soundscape composed by Tuomas Hautala is influenced by Kikka’s original songs but also by classical music. Sparkling, anti – Aristotelian structure of the performance is inspired by the structure of a symphony – and perhaps a bit by female orgasm.
Synopsis by L. Gustafsson
1. Act
The actress pays homage to Kikka. She talks about playing. We hear a monologue of author Pekka Hiltunen on how he and his boyfriend went to an extra modest Kikka Fan Club meeting in the early 90’s, them and Kikka being the only grownups in the place. Kikka dreams of success. At the peak of her success she also has to face contempt, depreciation, and misogyny. On a video the director talks about body image issues and how she idolized Kikka as a child.
A reconstruction of a TV show Kikka attended the time everyone in Finland knew her. The interviewer talks about Kikka’s male fans, who masturbate in her concerts, and finally calls her a slut (although he explains that it’s not him who feels that way, but other people). Kikka defends herself: why couldn’t a woman be both beautiful and talented – why can’t one’s identity be seen in all of its diversity.
In a video the working group perform Kikka inspired dance. Kikka performs her most famous song, then she analyzes the lyrics: not only can they be interpreted as concerning sex, a whole different levels of aging, being a woman, and making a career as a female artist, can be read into the text.
2. Act
On a video the playwright talks about her inability to resist the prevailing beauty standards, and how she wishes, that someone would have told Kikka that it’s OK to be many things at the same time.
An announcement that Kikka has died. Kikka comes to stage older than in the first act. She talks with drag artist Pola Ivanka about the occasion Pola met her the last time. A monologue in which she both excuses and defends her artist persona. She tells that she’s more than the media has claimed her to be. She’s grateful to her fans. A Kikka inspired song that the working group wishes Kikka accepted, maybe would’ve even performed.
Julkaistu: 10.9.2017 13:05, www.hs.fi/kulttuuri
Kulttuuri | Teatteriarvostelu
Sujahtaa kuin sukkula Venukseen – Jurkka nostaa Kikan tyylikkäästi jalustalle
Kikka Fan Club piirtää kuvan aliarvostetusta ja fiksusta viihdetaiteilijasta.
Monologiesitys
Kikka Fan Club. Ensi-ilta Teatteri Jurkassa.
Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson, ohjaus Sini Pesonen, sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala, valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä, pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari, lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä, esiintyjä Pia Andersson. ★★★★
NAINEN saa haluta, nainen saa näyttää miltä tahtoo ja nainen on toimija. Näitä asioita viihdetaiteilija Kikka julisti 1990-luvun alussa ja ne loksatavat meidän maailmaamme kuin sukkula Venukseen.
Teatteri Jurkan Kikka Fan Club on estotonta hassuttelua, jossa tehdään kunniaa Kikalle.
Näyttelijä Pia Andersson hoitaa hommansa hienosti. Kikan korostetun leikittelevä elekieli sujuu hyvin. Andersson muuntuu Kikaksi pikkuhiljaa.
VIDEOKLIPIT, ääninauhoille tallennetut muistot ja haastattelut luovat kuvaa määrätietoisesta ja taitavasta taiteilijasta, joka piti lapsille omaa fanikerhoa ja otti kaikki huomioon.
Aineistoa käytetään hyvin ja hauskasti. Kovin uusia juttuja Kikasta ei esityksessä paljastu.
Esimerkiksi vuoden 1990 Sabatti-ohjelman keskustelu ei tule niin isona järkytyksenä, kuin tekijät ehkä odottavat. Sen toteutustapa näyttämöllä on kuitenkin nerokas.
Iso osa esityksestä käsittelee tuota ohjelmaa, jossa Tapani Ripatti ja Anu Panula haastattelevat Kikkaa, Pasi Kaunistoa ja Irwin Goodmania. Koko haastattelun luonnetta kuvaa hyvin Ripatin lohkaisu: Kikka, nainen, jolla on kaikki hartioiden alapuolella.
Kikka Fan Clubissa tämä keskustelu näytellään nukeilla. Toimittajat ja artistivieraat ovat vain nukkeja Kikan käsissä, mutta heistä kukaan ei asetu hänen puolelleen, ei lopulta edes Panula. Samalla Kikka kertoo, mitä ajatteli haastattelun aikana. Eivätkä ne ajatukset ole mukavia.
Esitys pyrkii myös analysoimaan Kikan taiteilijuutta. Tällöin roisit sanoitukset asettuvat uuteen valoon.
Erityisen hieno oivallusten hetki syntyy, kun analyysin kohteeksi joutuu Sukkula Venukseen -kappaleen yhdynnän tematiikka. Roisiksi analyysi ei äidy. Se toteaa, että naisen halu on myös toimijuutta.
KIKAN musiikkia esityksessä käytetään harkiten. Ei siis kannata odottaa uran musiikillista läpileikkausta.
Osa kappaleista on paikallaan, osa ei. Sinfoniaksikin kuvaillun esityksen taustalla soi myös klassinen musiikki, jonka päälle repliikkejä lauletaan. Kekseliästä, mutta pidemmän päälle puuduttavaa.
Puvustus on hienoa työtä ja myötäilee tarkasti sitä, mitä Kikka 1990-luvulla piti päällään. Lavastuksella Jurkan tulitikkuaskista on luotu vaahtokarkki.
MEIDÄN ajassamme Kikka näyttäytyy edelläkävijänä. Mutta sitähän 1990-luvun alussa kukaan ei osannut aavistaa.
Maailma oli kovin erilainen. Kikan kaltaiseen, estottomasti seksistä laulavaan artistiin ei osattu suhtautua.
Sabatti-ohjelman keskustelu on ehdottomasti pöyristyttävä, ja Kikkaa kohdeltiin julkisuudessa muutenkin kuin koiraa.
On kuitenkin tekopyhää väittää, että kaikki olisi nyt täysin samalla tavalla. Työsarkaa toki on. Nainen joutuu edelleen perustelemaan ulkonäköään liian usein.
Moni asia on kuitenkin muuttunut niin yhteiskunnassa kuin musiikkibisneksessäkin. Kikka on eittämättä ollut yksi muutosvoima, mutta ei ainoa.
ESITYS saa myös pohtimaan taiteilijan arvostusta ajassa. Jos Kikka ei olisi kuollut 41 vuoden iässä, arvostettaisiinko häntä näin? Kuka nykyhetken taiteilija on se, jota poljemme maanrakoon ja ymmärrämme vasta myöhemmin nimittää edelläkävijäksi?
Kuten Kikka esityksessä toteaa: emme voi etukäteen tietää.
Julkaistu: 8.8.2018 15:22, www.aamulehti.fi
Kulttuuri Teatteri, Anu Ala-Korpela
Ei paluu vaan ylösnousemus – Kikka Fan Club -esitys on kuin analyyttinen taideteos kohulaulaja Kikasta
Teatteriarvio: Esitys Kikasta on kuin laulettu analyysi hehkuvasta superjulkkiksesta.
Näyttämöllä on marmoripaasi. Kenties alttari, ehkä hautamuistomerkki. Lavan reunoilla roikkuu ysäripinkkejä, keltaisia ja violetteja harsoja kuin aikuisiksi kasvaneita sifonkihuiveja. Alttarimuodostelman kruununa on televisio. Kikan aikoina television ääreen vielä kokoonnuttiin.
Näyttelijä Pia Andersson on pukeutunut aivan kuin Kikka. Peruukki on platinanvaalea. Näyttelijä Pia Andersson ei näytä Kikalta. Tämä ehtii häiritä häivähtävän hetken, kunnes Andersson vähitellen kasvaa Kikaksi.
Esitys sekoittaa nauhoitettua muistelua Kikasta, esimerkiksi fanitapaamisesta. Yllättävän ison osan muodostaa television keskusteluohjelma, josta esitetään toisinto niin, että Kikka manipuloi muita osallistujia esittäviä nukkeja ja pehmoleluja.
Kikka ja #metoo
Yksi Tampereen Teatterikesän teemoja tänä vuonna on seksuaalista häirintää esille tuova #metoo-kampanja. Festivaalilla nähdään esityksiä, jotka puhuvat suoraan esimerkiksi raiskauskokemuksista.
Seksuaaliseksi häirinnäksi voitaisiin nykypäivänä laskea myös se, jos jotakuta luonnehdittaisiin haastatteluohjelmassa “naiseksi, jolla on kaikki hartioiden alapuolella”.
Kikka Fan Club näyttää, miten laulajatarta nöyryytetään sanallisesti valtakunnallisessa televisio-ohjelmassa.
Esitys on hyvin osa seksuaalista häirintää ja vallankäyttöä käsittelevää keskustelua.
Kikka saa esityksen kautta sisarellisen, feministisenkin kunnianpalautuksen. Kuin koulukiusatun naisen ympärille yhtäkkiä kokoontuisi joukko muita naisia, jotka sanovat ääneen, että hei, pää kiinni. Lakatkaa haukkumasta. Kikkakin on ihminen. Mitä jos näkisitte hänet taiteilijana?
Sinfoniaa ja platinaperuukkeja
Tamperelainen iskelmätähti Kikka on vuosia kuolemansa jälkeen noussut yhtäkkiä kulttuuriseksi ilmiöksi, jonka etujoukoissa Kikka Fan Club kulkee.
Esityksessä sekoittuvat nautinnollisella tavalla feministinen puhetapa, sinfoniamusiikki, bling bling ja selkäydintutut populaarit hitit.
Viihdetaitelijoista kertovat esitykset ja musikaalit hyödyntävät yleensä perusteellisesti nimenomaan suosittujen artistien musiikkituotantoa. Kikka Fan Club ei ole mikään mansepopmusikaali (sellainenhan on Kikasta vielä tekemättä) tai coverkeikka. Se on oma taideteoksensa, joka esittää tähden elämästä oman korkealentoisenkin tulkintansa.
Rakastin esityksen tapaa sekoittaa korkeaa ja matalaa. Mutta tajuan hyvin, jos joku pitää esitystä hieman vaikeaselkoisena tai pettyy siihen, että Kikan biisejä ei kuulla enempää.
Antakaa lisää Kikkaa!
Kikkaa jää janoamaan lisää. Toinen puoliaika on vain lyhyt tuulahdus. Ymmärrän silti, miksi Laura Gustafsson ei ole halunnut kirjoittaa Kikalle lisää elämää. Näin esitettynä teos ei hautaa Kikkaa nykytaiteilijoiden keksimän materiaalin ja analyysin alle, vaan esittää tulkinnan jättäen Kikan äänen kuuluviin. Ei puhuta päälle.
Kikka eli nousun, suosion ja laskun. Esityksen myötä Kikka kokee lähes jonkinlaisen ylösnousemuksen.
Esityksessä Tampereella oli hetkittäin jopa ylevöitynyt tunnelma. Paikalla katsomossa oli esimerkiksi Kikan oikeaa Fun Clubia Kikan itsensä kanssa perustamassa ollut Kirsi Kitty Kuukkanen sekä Kikan kuljettaja “Sakke”. Kikan oma äiti Marita Viilonen seurasi esitystä silminnähden liikuttuneena.
Kikka oli palannut kotiin.
TEATTERI
Kikka Fan Club
★★★★
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Laura Gustafsson Ohjaus: Sini Pesonen Sävellys ja äänimaailma: Tuomas Hautala Valosuunnittelu ja videot: Ina Niemelä Pukusuunnittelu: Tellervo Syrjäkari Lavastus: Tellervo Syrjäkari, Ina Niemelä Näyttämöllä: Pia Andersson Esitys 7.8.2018 Tampereen Teatterikesässä TTT:n Kellariteatterissa
Julkaistu: 16.9.2017 15:43, Suomenkuvalehti.fi
Arvio: Kikka Fan Club pitää katsojan tiukasti otteessaan. Se kysyy, miten nainen julkisuudessa määritellään.
”Mä haluun viihdyttää!” Mutta Kikka sai kuulla vain ulkonäöstään ja joutui pilkan kohteeksi
Nainen, jolla on kaikki hartioiden alapuolella. Bimbo. Seksisymboli. Hutsu.
Tällaisia kommentteja laulaja Kikka, oikealta nimeltään Kirsi Hannele Sirén (o.s. Viilonen), sai kuulla pitkin uraansa. 1980- ja 1990-luvuilla suomalaiselle iskelmätaivaalle noussutta tamperelaista meikkikonsulenttia ei otettu koskaan vakavasti laulajana.
Pahin este tuntui olevan ulkonäkö.Lue lisää
Kikka oli shortseihin, toppiin ja glitteriin pukeutunut blondi, joka leikitteli avoimesti seksuaalisuudella.
Hittejä olivat Sukkula Venukseen, Mä haluun viihdyttää ja Tartu tiukasti hanuriin. Sanoituksia hänelle tekivät muun muassa Juha Vainio ja Ilkka Vainio.
Kikan levyt myivät erittäin hyvin, mutta hänen kohdallaan ei puhuttu musiikista. Puhuttiin ulkonäöstä. Kikasta tuli roolinsa vanki.
Helsinkiläisen Teatteri Jurkan näytelmä Kikka Fan Club kertoo lyhyen elämän eläneestä herkästä ja vilpittömästä laulajasta. Laulajasta, joka olisi kaivannut opetusta, joka haaveili esiintymisestä Suomen euroviisuedustajana ja halusi viihdyttää.
Kikka kuoli 41-vuotiaana.
NÄYTELMÄ kertoo myös siitä, miten nainen julkisuudessa määritellään: ei toimijana vaan kohteena.
Monologinäytelmän on kirjoittanut Laura Gustafsson ja ohjannut Sini Pesonen.
Musiikillisen kaksituntisen tähtenä loistaa Pia Andersson. Hän ottaa estradin suvereenisti haltuun tunnistettavana Kikkana laulaen ja tanssien. Kikan herkkyyden ja haavoittuvuuden hän tuo hienosti esiin.
Näytelmän kohtaukset, joissa seurataan Kikan kohtelua julkisuudessa, saavat katsojan haukkomaan henkeä.
Pikkuruisen näyttämön nurkassa, katonrajaan kiinnitetyssä matkatelevisiossa pyörii tv-ohjelma Sabatti vuodelta 1990. Siinä toimittaja Tapani Ripatti kutsuu Kikkaa naiseksi, jolla ”kaikki on hartioiden alapuolella”.
TV on äänettömällä. Ohjelmassa lausutut repliikit tulevat Pia Anderssonin suusta, joka esittää keskusteluohjelmaa käsinukeilla. Ratkaisu on tehokas.
Irwiniä ja Pasi Kaunistoa haastatellaan ohjelmassa musiikista, Kikalta kysytään ulkonäöstä. Kikan tyrmistyneet ilmeet ovat paljon puhuvat.
Artisti yrittää puolustautua näytelmässä kertomalla, että onhan hänellä takanaan sentään laulukoulutusta.
Kenen maku on oikea, kenen väärä?
KIKKAFan Club saa pohtimaan, oliko Kikan leikittelevä, provosoiva, ripauksen dragiakin sisältänyt tyyli aikanaan liikaa. Vai onko sellainen naiselta taholta liikaa yhä?
Esityksessä viitatataan myös sosiologi Pierre Bourdieun makujen yhteiskunnalliseen hierarkiaan ja vallankäyttöön. Kenen maku on oikea, kenen väärä?
Tiukasti otteessaan pitävä Kikka Fan Club hieman notkahtaa ennen väliaikaa, kun musiikillinen kimara venähtää, eikä tuo tarinaan uutta. Lukuisat nauhalta tulevat ääniroolit toimivat esityksessä mainiosti.
Kikka Fan Club on myös kutkuttava visuaalinen aikamatka 1980- ja 1990-lukujen muotiin.
Kikka Fan Club, Teatteri Jurkka (Vironkatu 7, Helsinki). Yleisökeskusteluja esitysten jälkeen 21. syyskuuta ja 5. lokakuuta. Ensi-ilta oli 9. syyskuut.